"Tyhmä lehmä!" kuiskaan peiliin katsoen. Tiedän, ettei pitäisi, mutta teen sen silti. Peiliin on helppo purkaa suuttumustaan. Enhän tunne tuota tyttöä, hän on vieras minulle. Joskus luulin tuntevani hänet, sitten hän muuttui: hän ei enää hymyillyt.

En ole kaunis, mutta onko kukaan? En ole koskaan pitänyt itseäni edes sievänä, enkä usko, että joku pitäisi minua kauniina.

En myöskään usko, että joku on täysin ruma. Kaikissa on jotain hyvää ja kaunista. Aina sitä ei näe, mutta jossakin sitä on oltava. Onhan?

 Minusta tasapaino, harmonisuus, ja arvostus on kaunista. Ystäväni ovat kauniita, he kertovat minulle ajatuksistaan ja tunteistaan, ja minä kerron heille omistani. Olen eri ihminen heidän kanssaan. Kuin se peilin tyttö, se jonka luulin tuntevani. Sitä tyttöä pidän joskus kauniina, se tyttö yrittää pyristellä vapauteen luomansa suojakuoren alta. Hymy ei tule tosin yhtä luontevasti, kyynisyys ja epäluulo ovat jättäneet jälkensä.

Jokin tässä maailmassa on vikana, palapelin paloja puuttuu. Nykypäivän kauneusihanteet ovat epärealistiset, ja syömishäiriöt ovat lisääntyneet räjähdysmäisesti. Kuitenkaan laihuus ei tuo kauneutta eikä onnea.

Siis ihmiset ihastuvat siihen, mikä ei ole tärkeää. Siihen, mikä on katoavaa.

Mutta se ihmisten kauneudesta. Ainoa kauneus, joka tekee minut täysin onnelliseksi on luonnon kauneus. Etenkin ystävän kanssa se on täydellistä.

Nauru metsän keskellä auringossa, kun kiipesimme laavun kuumalle katolle, vauhdin ja vapauden kaipuuta mönkijällä sivutiellä kaahatessa.

Mutta minulle kaikkein kauneinta on auringon polte iholla, lämmin tuulenvire kasvoilla ja linnunlaulu hiljaisuudessa.

 

  (Kirjoitin tämän peruskoulun viimeisenä aineena)